On kylmä. Syysflunssa on iskenyt lehtien putoillessa puista. Syksy kaikessa viileydessään on kaunis vuodenaika. Olen syksyntyttö, syntymäpäivääni vietän lokakuun puolenvälin jälkeen. Useimmiten syyslomallani. Kuitenkin jokin tässä syksyssä saa kaiken näyttämään kauniimmalta. Se on Hän joka eilen leikki sormillani ja kertoi minulle pitävänsä minua suloisena. Se on Hän jota minulla on ikävä.

Niin ketä Häntä? Poikaa, jolla on tummanruskeat hiukset ja silmissään terävä katse. Poikaa, jota halatessa ajatukset rauhoittuvat ja sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa. Poikaa, joka tietää juuri oikean tavan ottaa minua kädestä ja miten saada minut nauramaan. Poikaa, jonka olen tuntenut jo pitkään, joka kuitenkin tuntuu joka kerta tavatessamme uudelta mutta turvallisen tutulta. Häntä minulla on ikävä.

Kesällä tapasin Pojan. Sitä ennen emme olleet tavanneet lähes kahteen ja puoleen vuoteen. Siinä ajassa oli kerennyt sattua tapahtua. Pieni tyttö oli kasvanut ja kokenut kovia ja Poika oli oppinut kovien kolhujen kautta huolehtimaan itsestään. Alkoi tiuha meseily. Sitten näimme. Sen illan jälkeen ei kummallakaan ollut enään mitään epäilyksiä. Kahden nuoren polut alkoivat kulkemaan rinnakkain.

Eilen minä ja Hän istuimme nurmikolla kahdestaan. Nurmella oli puista pudonneita keltaisia ja oransseja lehtiä. Yksi niistä oli sydämen muotoinen. Minua hymyilytti. Iltapäivän laskeva aurinko ei enään lämmittänyt mutta silti jokin lämmin ympäröi minua. Alkuillasta istuimme portailla ja syystuuli leikki leikkiään viereisen puun oksistossa. Taivaalla ei näkynyt yhtään pilveä. Se oli kauniin sininen. Ja me suudeltiin.